Räntää, viiniä ja parturointia

Cafe de Paris 

Tossujen alla nariseva lumi ja nenänpäätä jäätävä pakkanen on vaihtunut loskaan ja plussa-asteisiin. Myös silmät lautaisina kamera kourassa kulkeminen on jokseenkin kääntynyt arkisen tallustamisen muotoon rutiinien muodostuessa jo reilun viikon aikana. Rutiinit tuskin ovat pahasta, etenkään kun niihin lukeutuu päivittäinen kuuma viini, naurettavan halpa olut tai erikoissumppi jossakin Vilnan karismaattisessa kahvilassa tai baraksessa. Tänään vuorossa on jälleen naapurimme Ranskan suurlähetystön yhteydessä nököttävä Cafe de Paris, johon vetäydyin Rikun mentyä hiustenkynintään asuntomme alakerran salonkiin.

Vilnan kadut ovat muuttuneet viimepäivinä kansainvälisempään suuntaan tuoreiden vaihto-opiskelijoiden saavuttua katukuvaan. Useammalle kadulle heitä riittääkin, sillä pelkästään Vilnan yliopistossa on alkavana keväänä lähes 300 vaihtaria, syyslukukautena kuulemma pari sataa enemmän. Kun tämän päälle lisää vielä muiden koulujen vaihto-opiskelijat, pyöritään jo melko korkeissa lukemissa. Eilen illalla starttasimme varsinaisen Erasmus-elämämme ja pyörähdimme naapurikorttelissamme sijaitsevalla Salentos-klubilla, jossa täräytettiin kausi käyntiin ensimmäisillä Eraxmuss-bileillä. Aikamoinen etelän meininki!

Korttelimme rumin rakennus, eli meidän koti!

Muutama sana koulusta, jonka kanssa kommunikointi (tai sen puute) on ollut tähän mennessä lähes turhauttavaa. Alkuperäisissä hakemuksissani oikein tavuttamani sähköpostiosoite oli väännetty väärään muotoon Vilnan yliopiston järjestelmään jo viime keväänä, eikä tästä johtuen mitkään yliopistosta lähetetyt postit tavoittanut virtuaalista postiluukkuani. Mentorini loppuvuodesta tajuttuaan, etteivät hänen laittamansa yhteydenotot olleet tavoittaneet minua, etsi hän minut sosiaalisesta mediasta käsiinsä ja lupasi ilmoittaa yliopistolle oikean sähköpostiosoitteeni. Kun postia ei tästä huolimatta alkanut tulemaan, hän teki ilmoituksen vielä toistamiseen. Ei vieläkään mitään. Ajattelin, että hätäpäissäni olen vain turhan kärsimätön, eikä Vilnasta yksinkertaisesti ole postiteltu kenellekään vielä, jos kerran osoitteeni on jo kahdesti luvattu korjata. Ensimmäisen koulupäivän lähestyessä ja ”missä, milloin, miten” -tietämättömyyden kasvaessa, päätin viisi päivää ennen koulun alkua metsästää käsiini koordinaattorimme yhteystiedot ja selvittää itse tämän tietokatkoksenvyyhdin. Tänään koitti historiallinen päivä, ja sain viimein badabim badabum: ensimmäisen virallisen sähköpostin Vilnan yliopistolta! Kyseisessä viestissä kävi muun muassa ilmi, että väärän osoitteen vuoksi olin jäänyt paitsi kaikesta aiemmasta koulua koskevasta infosta, sekä esimerkiksi siitä, että paikallinen Erasmus verkosto tekee jonkinlaista kollaasia vaihtareidensa kotimaista ja toivovat tähän opiskelijoiden tuovan postikortteja kotimaistaan. No, me olemme täällä jo. Ilman kortteja. Tässä siis ilmeisen täydellinen syy teille lähettää korneja Suomi-kortteja siniseen postiluukkuumme ja auttaa huonosti valmistautuneita opiskelijoita. Kiitämme.

Vastapäätä kotiamme on Vilnan turistitorit ja oluen
jumalille (?) omistetulle paikalle rakennettu pinkki kappeli,
jonka yhteys Pushkiniin on edelleen epäselvä.

Liettualainen asiakaspalvelu ei ole tunnettu ystävällisyydestään tai palvelualttiudestaan. Tämä on tietysti stereotypia, johon useat kohtaamiset tekevät miellyttävän poikkeuksen. Väitteen juuret ovat kuitenkin havaittavissa päivittäin. Tähän liittyen olin kuullut kauhutarinoita Vilnan pääpostista, jossa tänään vierailin postittaessani syntymäpäivälahjaa kummipojalleni. Ennen kuin vuoronumero lävähti valotauluun, huomasin sykkeeni kohoavan ja mahani vääntelevän jännityksestä: osaako postitäti englantia, ymmärtääkö hän minua, kuinka hapan on hänen naamansa asteikolla nollasta sataan kun avaan ei-liettuankielisen suuni? Ihmettelin reaktiotani, kunnes jälkeenpäin tajusin, että vaikka olen matkustanut reilusti alkeellisimmissa maissa, olen vastaavissa tilanteissa ollut ainakin siitä varma, että minua yritetään edes ymmärtää. Täällä siitä ei voi olla yhtä varma. Uskon tämän johtuvan puhtaasti kielitaidon puutteesta, ei niinkään tarkoituksellisesta tökeryydestä. Yllätyksekseni täti postissa oli mukava. Oikein mukava. En saanut yhtäkään halveksintaa huokuvaa katsetta, vaikka olin perin tietämätön, kuinka liettualainen postilaitos toimii ja miten siellä tulee toimia. Sen sijaan sain lähtiessäni toivotuksen, joka meni suurin piirtein seuraavalla tavalla: ”Please. Come back. Soon. Send something else. Books, soap, chokolade?"